Olen töissä ostoskeskuksessa. Täällä näkee vaikka minkämoista tallaajaa:

Rehevä nainen kalliissa jakkupuvussa huutaa miestään kuin koiraa: "*Benjami, tule!" Ja mies kävelee syli täynnä ostoskasseja kiltisti perässä, ja odottaa ovensuussa kuin cockerspanieli, kun nainen tutkailee myymälää (odotin oikein, että nainen taputtaa miestään päälaelle ja sanoo "hyvä poika!", kun he poistuvat).

Nainen kahden äärettömän villin ja huonotapaisen lapsen kanssa, noin kymmenvuotiaan tytön ja viisivuotiaan pojan. Nainen kävelee ympäri myymälää ja kakarat kasaavat posliiniastioista puolen metrin tornia, tökkivät, potkivat ja lääppivät kaikkea mikä eteen sattuu, huutavat ja juoksevat ympäri liikettä. En viitsi huomauttaa asiasta, koska nainen keskustelee lasten kanssa koko ajan, mutta ei huomioi heidän epäsopivaa käytöstään millään tapaa. Häntä ei ilmeisesti kiinnosta pätkääkään, tai sitten hän ei näe lasten käytöksessä mitään pahaa. Kun he ovat lähteneet, koko liike on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, onneksi mitään ei särkynyt.

Tyylikäs, noin kolmekymppinen pariskunta, vaikuttavat "uraihmisiltä". Miehellä kallis puku ja kuuloke korvalla, nainen viimeisen päälle ehostettu, päällään kalliin näköinen jakkupuku. Edessään mies työntää pientä, suloista, varmaankin noin kolmevuotiasta tyttöä rattaissa. Tyttö istuu kiltisti hiljaa Barbie -nukke sylissään ja katselee ympärilleen. Kun mies kiertelee liikettä seisoo nainen hiljaa oven vieressä ja odottaa. Mies kyselee tuotteista - hänellä on kireä puhetapa ja kiireisen ihmisen liikkeet. Joka välissä hän komentaa rattaissa istuvaa pikkutyttöä "*Milla, älä huido sillä nukella", "Milla ole nyt kiltisti", "Milla etkö sinä voi koskaan istua hiljaa"... Pikkutyttö ei ole koko aikana puhua pukahtanut eikä pahemmin  liikkunut. Nukkekin tytön sylissä vaikuttaa elävämmältä kuin tyttö itse. Vanhempien kauniiksi koristeeksi ilmeisesti tehtykin. Sääli pientä tyttöä.

Keski-iän ylittänyt nainen, joka kävelee hitaasti ympäri liikettä kosketellen jokaisen esineen erikseen, selaten sisustuskirjat läpi, aukoen ja sulkien kaikki teesihvilät ja huomauttaen jokaisesta joka sulkiessa hieman jää raolleen. Nainen käyskentelee liikkeessä lähemmäs tunnin, eikä loppujen lopuksi osta mitään (ei sillä että tietenkään mitään olisikaan pakko ostaa). Hän tekee saman melkein joka viikko. Sitten hän siirtyy naapurin kultasepän liikkeeseen. Saan kuulla, että hän on sielläkin kuluttanut melkein tunnin kysellen eri koruista ja sovittaen niitä kuitenkaan ostamatta mitään. Yksinäinenkö?

Onneksi liikkeessämme käy myös mitä ihanimpia ihmisiä, jotka saavat jaksamaan pitkätkin työpäivät hymy huulilla! Kiitos teille että olette olemassa!

 *Nimi muutettu

Ahdistaa, masentaa. Stressi aiheuttaa unettomia öitä ja päivisin laittaa jalan naputtamaan hermostuneesti.

En enää osaa olla stressaamatta. Olen jo niin tottunut ainaiseen ahdistukseeni, että mahdollisesti jopa jossain alitajuntani syvyyksissä saan jonkinlaista sadomasokistista nautintoa siitä, että olen koko ajan räjähtämispisteessä. Joskus olen huomannut jopa suorastaan keksiväni itselleni olemattomia stressin aiheita, jos oikeasti kerrankin olisi mahdollista rentoutua.

Stressaamiseni on mennyt jo niin pitkälle, että stressaannun jo täysin oman mielikuvitukseni aiheuttamista peloista, kuten pelosta menettää täysin vakaa ja menestyksekäs työpaikka, pelosta että täysin terve ja reipas koirani sairastuu juuri kun pitäisi lähteä lomalle ja jättää se koirahoitolaan viikoksi, etten pääse koulussa kurssista läpi, josta loppujen lopuksi saan melkein täydet pisteet (ja oikeasti tiesin läpäiseväni kurssin helposti). Näitä pelkoja riittää vaikka muille jakaa. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, jos en stressaa jostain. Tunnen olevani saamaton, laiska ja täysin hyödytön, jollen murehdi ja suorita.

Lisäksi tiedän, etten ole nykyaikana läheskään ainoa, jolle stressaamisesta on tullut tapa. Ihmiset hamuavat ympärilleen jatkuvaa kiirettä, suorittamista, stressin ja ahdistuksen aiheita. Uskon, että varsinkin naisilla on paha tapa kerätä itselleen lisää ja lisää suoritettavaa, ettei hyödyttömyyden- ja huonommuudentunne pääse iskemään.

Kun mummoni oli lapsi, kotityöt "tehtiin niinku jouvettiin", kun ruoka oli pöydässä kaikki keskeyttivät hommansa mitä ikinä olivatkaan tekemässä ja kerääntyivät yhdessä nauttimaan pöydän antimista. Illalla  keräännyttiin tupaan viettämään yhteistä aikaa radiota kuunnellen, leikkien, neuloen, tai tarinoita kertoen. Ihmiset menivät aikaisin nukkumaan ja heräsivät aamulla virkeinä uusiin askareisiin. Kukaan ei edes tiennyt mitä "stressi" tarkoittaa. 

Kuinkaha kauan menee ennen kuin me tajuamme ajavamme itsemme turhaan piippuun ja osaamme hiljentää vauhtia?

Ketä vastaan me todellisuudessa luulemme kilpailevamme?

Mikään muu ammatti ei varmasti valmenna paremmin poliitikon uraa varten kuin asiakaspalvelu. Jo muutaman vuoden jälkeen osaan vastasta uskomattoman ympäripyöreästi ja loppujen lopuksi täysin älyvapaasti, mutta silti vakuuttavasti ihmisten kysymyksiin, joiden oikeista vastauksista minulla - tai kenelläkään muullakaan lähiympäristössä - ei ole hajuakaan. Ja vieläpä sadasosasekunneissa. Ihmisten päissä liikkuu aivan uskomattomia asioita ja mielleyhtymiä,  joita he itse yleensä pitävät täysin normaaleina kysyä myyjältä. Esimerkiksi kuinka kauan palasaippua kestää. Tekisi mieli sanoa suoraan että se riippuu siitä käytetäänkö sitä käsien pesuun vai suihkussa, kuinka monta käyttäjiä on ja kuinka usein asianomaisilla käyttäjillä on tapana peseytyä. Maalaisjärkeä on lupa käyttää. Mutta tokihan tuollaista vastausta pidettäisiin täytenä saivarteluna.

Laskin kerran montako kertaa tavallisen työpäivän aikana sanon kiitos, ja sain tulokseksi noin 80 kertaa. keskimäärin kaksi kertaa per asiakas. Minä työskentelen sentään pikkuputiikissa, jossa maksavia asiakkaita käy hyvänä päivänä 30-40. Entäs sitten esimerkiksi supermarketin kassa? Parisataa kiitosta tai heitä tai moita ei varmaan per päivä edes riitä. Lisäksi minulle on töistä jäänyt paha tapa vastata aina kiitos, kun joku sanoo minulle kiitos. Ystäviäni tapa huvittaa suunnattomasti. Ei:n perään lisään nykyään automaattisesti "valitettavasti".Kävin viime viikolla lääkärissä selkäkivuista, ja lääkäri kysyi onko kipua esiintynyt jo kauankin. Vastasin automaattisesti: "ei valitettavasti". Lääkärin ilmeestä huomasi, ettei vastaus ollut aivan odotettu.

Poliitikon avut ovat hyödyksi myös vaikeiden asiakkaiden kanssa, ja uskokaa pois helpot asiakkaat ovat nykyään katoava luonnonvara. Jotkut asiakkaat eivät millään usko, etten voi antaa 30 prosentin alennusta. Monet ovat tuntuneet ottaneen tinkimisen elämäntehtäväkseen. Se olisi vielä suht' ymmärrettävää vaikkapa torilla, mutta tavallisessa kaupassa, jossa hinnat on tarkaan luokiteltu ja laskettu itse en edes voisi kuvitella alkavani tinkimään.

Varsinkaan miehet (joskus myöskään naiset) eivät voi ymmärtää, että kauniisti sellofaaniin käärityt ja nauhalla somistetut lahjatavarat ovat jo valmiiksi lahjapaketissa. He usein vaatimalla vaativat, että tavara pitää pakata vielä uudelleen lahjapakettiin (hieman hankalaa, koska liikkeessämme ei ole muuta "lahjapaperia" kuin sellofaani). Ja usein kun juuri olet asiakkaan toivomuksesta suorittanut erittäin vaikean ja aikaavievän paketoinnin, hän keksiikin vielä jotain mitä hän haluaa pakettiin sisällyttää, ja koko urakan saa aloittaa alusta (yleensä tässä vaiheessa tiskille on kahdenkymmenen metrin jono puhisevia asiakkaita).

Tämän kaiken kukkuraksi kun jaksat hymyillä vielä yhdeksän tunnin jälkeen kun jalkoja ja selkää särkee monen tunnin seisomisesta ja sormet ovat lahjanarusta paperiviiltoja täynnä, asiakas on tyhjentänyt kaikki kymmensenttiset täydestä kolikkopussistaan tiskille ("kun niitä aina tuppaa kertymään"), ja jono alkaa lähennellä kolmeakymmentä metriä hänen takanaan, sinussa on todella ainesta - vaikka poliitikoksi!